Intti ja sivari

Osa 1. Intti

Esipuhe tammikuussa 2023. Kirjoitin oheista juttua vuoden 2021 loppupuolella ja sain sen jotensakin valmiiksi tammikuussa 2022, eli vähän ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Nyt kun sota on kestänyt lähes vuoden, ovat ajatukseni puolustusvoimista ja aseellisesta maanpuolustuksesta jonkin verran muuttuneet. En aio muuttaa tätä kirjoitusta kuitenkaan, mutta saatan jossain vaiheessa valottaa nykyisiä ajatuksiani tarkemmin.

-----

Täytettyäni 18 vuotta, ilmoittauduin vapaaehtoisena täyttämään Suomen perustuslain 127. pykälässä määriteltyä velvollisuutta, jonka mukaan jokaisella kansalaisella on velvollisuus osallistua isänmaan puolustukseen tai avustaa sitä lain tarkemmin määräämällä tavalla. Suoritustavaksi valitsin aseellisen varusmiespalveluksen. 20.8.1974 läpäisin tulotarkastuksen ja 15. lokakuuta aloitin alokkaana Kainuun prikaatin tykkipatterissa (TkiPtri/ KaiPR) Kajaanissa. Jatkoin sitten maanpuolustusta 10.12.1974 alkaen reservialiupseerikoulussa Pohjanmaan tykistörykmentin tuliasemalinjalla Oulussa (PohMTR).

Menin inttiin ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä syksynä. Siinä elämäntilanteessa en ajatellutkaan muita vaihtoehtoja kuin armeijaa, kaikkihan nyt intin suorittivat! Osaltaan intin ja joukko-osaston valintaan vaikutti isäni, joka oli armeijan kapiainen, tykistön everstiluutnantti. Ajankohta valikoitui luontevasti, sillä en päässyt minnekään opiskelemaan. Yritystä kyllä oli: Oulun yliopisto ja okl (kasvatustieteiden tiedekunta perustettiin tuolloin 1974), Turun yliopisto (joka valtiollistettiin 1974) ja jotain psykologiaan liittyvää, Jyväskylän yliopisto ja jotain matemaattis-luonnontieteellistä. Jännä juttu, kun en näitä tarkemmin muista! Johtunee siitä, etten varmaan tosissani kuvitellut minnekään pääseväni, olihan yo-todistukseni kehno ja päättötodistuskin heikkotasoinen. Muita oleellisesti asiaan vaikuttavia seikkoja olivat silloisen tyttöystäväni suunnitelmat pyrkiä Ouluun opiskelemaan (tiesin hänen pääsevän!). Olin selvillä siitä, että Kajaanista matka jatkuu ilman muuta Ouluun).

Kajaanin aika oli melko lyhyt, joten Oulu oli jo kohta ovella. Aliupseerikoulu meni miten kuten, ilman sen kummempaa maanpuolustuskipinää. Muutenkin oli aika ankeaa metsäkeikkoineen ja marsseineen. Sitä paitsi siellä ei ollut kuopiolaisia kavereita lainkaan, niin kuin ei ollut Kajaanissakaan. Kun tuli Haminaan, rukkiin eli reserviupseerikouluun hakemisen aika, pistin stopin! Ei minusta perinteen jatkajaa tule enkä muutenkaan ole innostunut koko touhusta. Tyttöystäväni, tuolloin kihlattuni, asuinpaikka Oulu vaikutti ratkaisevasti ajatuksiini. Vaikka minua yritettiin väkisin työntää rukkiin, en taipunut, sillä keksin, että voisin jäädä Ouluun "santsariksi" eli au-koulun apukouluttajaksi. Siihen tehtävään minut sitten valittiinkin.

                                        Kuva 1: kurssijulkaisussa Putkivalkea 1/75 

                                       Kuva 2: kurssijulkaisussa Putkivalkea 1/75

Santsarin homma oli leppoisaa; lähinnä se oli au-oppilaiden viemistä eri paikkoihin, kuten ruokailuun, harjoituksiin, luennoille jne. Itse sai tällä kertaa olla sivustakatsojana näissä touhuissa (paitsi ruokailussa, heh!). Punkalla makaillessa ja kitaraa rämpytellessä aika kului melkoisen mukavasti. En ollut kovinkaan ankara tai pilkkua viilaava santsari, kuten jotkut meistä, jotka ehkä pääsivät tällä tavoin pätemään. Kerran tuli tilanne, missä esimiestaitoja sitten punnittiin. Oppilaat seisoivat rivissä käytävällä ja kun majuri sattui kävelemään ohi, oli tietenkin kommennettava asento ja naamat peruslukemille. Huomasin (majuri ei onneksi), että eräs oppilas piti omituista virnettä kasvoillaan. Majurin poistuttua komensin häntä pitämään pokan eli virne pois naamalta. Hän vastasi, että ei voi mitään syntymäilmeelleen. Tiesin hänen pelleilevän, joten komensin hänet punnertamaan kymmenen kertaa. Hän kysyi, saisiko punnertaa yhdellä kädellä... Annoin luvan ja hän tekikin sen mallikkaasti. Sanoin sitten linjan oppilaille, että voitaisiin tehdä sopimus. Sanoin, että minua ei huvita komennella aikuisia miehiä huvikseni. Saatte toimia suht vapaasti silloin kun isompia herroja ei ole näköpiirissä, mutta jos joku minua mahtavampi on näköpiirissä, käyttäydytte viimeisen päälle tunnollisesti ja mallikelpoisesti. Tämä ymmärrettiin ja se toimi siitä lähtien yllättävän hyvin. Sovimme tavallaan esittävämme eräänlaista näytelmää. Tämä yksi uppiniskaisen oloinen oppilas oli muuten Jaakko Tepon veli, johon tutustuinkin sitten oikein hyvin ja olimme ystävyksiä riippumatta eri sotilasarvoista.

Oppilasaikana löysin iltapuhteiksi mieluisia harrastuksia (kaikenlainen lusmuilu oli tietenkin tärkeää ja kaikki keinot kannatti yrittää käyttää!) Liityin kuoroon (Pohjanmaan tykistörykmentin reservin aliupseerikoulun oppilaskunnan kuoro) ja perustin muutaman oppilaan kanssa bändin. Kuoro esiintyi rykmentin tilaisuuksissa/ juhlissa, joissa oli yleisönä koko porukka esimiehistä oppilaisiin. Erityisesti on mainittava, että muutamassa laulussa oli solistina au-koulun johtaja majuri Aulis Sihvonen, jolla oli kaunis (ja selvästikin koulutettu) tenoriääni. Bob Dylanin "Where have all the flowers gone" -biisissä olin solistina toisen kaverin kanssa ja joissakin kappaleissa olin kitaran varressa. Mainittakoon, että Kuoronjohtajana toimi jo 27-vuotias oppilas Kaarlo Tuomi, joka ilkikurillaan ja varmaankin myös aatteellisista syistä valitsi ohjelmistoon mm. mustalaislauluja, joita mm. Hortto Kaalo oli tehnyt tunnetuksi sekä kappaleita, joista jotkut olivat tai ainakin miellettiin vasemmistolais- tai rauhanaatehenkisiksi, kuten em. Dylanin kappale (venäläisiä kansanlauluja, Kalliolle kukkulalle jne.). Bändimme sai joitakin esiintymisiä (mm. Oulun maatalousmessuilla) ja harjoituksiin sai melko helposti ylimääräisiä vapaita. Yllä oleva kuorokuva on luultavasti otettu laulun Sininen ja valkoinen aikana, koska soitan (ainakin) siinä kitaraa. Viereiset pilakuvat ovat oppilas Vesa Ervastin käsialaa. Putkivalkea on (oli) Pohjois-Pohjanmaan Tykkimieskilta ry:n ja PohMTR:n oppilaskunnan kurssijulkaisu, jossa esitellään Rauk:n kurssi III/74 oppilaat ja kurssin toiminta.

Kun luin vuosikymmenten jälkeen Putkivalkeaa, löysin sieltä asian, jota en kuoron esiintymisistä muistanutkaan: "Oppilaskunnan kuorolle on tarjoutunut lukuisia mahdollisuuksia esittää tasitojaan myös oppilaskunnan ulkopuolisille joukoille mm. alokkaitten tulojuhlassa sekä YLEISRADIOSSA!"

Bändin ja kuoron esityksistä on tallessa C-kasetti, jonka olen digitoinut. Laulut löytyvät YouTube-kanavaltani Karttakeppi: https://www.youtube.com/channel/UCRjll8di_zJwQR6i6q6AYUw . Kasetilla on myös omia kitaransoittojani intin aikaan lomilla sekä tuvassa, ja näitä tupasoitteluita santsarikaverini Jari Luusuaniemi (näyttelijä-Antin isä) halusi nauhoittaa jostakin syystä. Noo, hän oli sitä mieltä, että minun soittoani kelpaa esittää vaikkapa hänen äidilleen sitten, kun hän käy kotona... oma analyysini soitoistani on, että klassiset kitarakappaleet kuulostavat mukiinmeneviltä, sillä en sitä tyyliä ollut kovin paljon treenannut. Nailonkielinen Landola oli ainoa omistamani kitara siihen aikaan. Bändijutuissa taasen kuulee, saksofoni oli pääinstrumentti, mutta bassokin oli mukana vaikkei juuri kuulu. Kitaransoittooni olen kohtalaisen tyytyväinen. Tahdissa pysyminen ja ajoitukset ovat yllättävänkin hyvin kohdillaan. Saundit olivat ihan sen varassa, mitä laitteita oli käytettävissä. Ei mulla ollut mitään efektilaitteita itsellä ja sekä kitara että vahvistin olivat lainatavaraa. Sanottakoon, että fonisti oli lainassa armeijan soittokunnasta, joku Aminoff Iisalmesta oli hän, en muista etunimeä enkä muista rumpalia tai basistiakaan enää. Äänitysten taso ei ole kummoinen, mutta siihen nähden, että ne tehtiin enimmäkseen tavallisella kasettisoittimella, johon ei ollut ulkoista mikrofoniakaan kuin (muistaakseni bändin ja kuoron esityksissä) ne ovat ihan kuunneltavia (vaikka kasettinauhan huojunta välillä tuppaa olemaan aikamoista). Ehkä julkaisen näitä soittoja myös. Itselle ne ovat mukavia ja muistoja joka tapauksessa.

Keväällä -75, santsariaikana olin päättänyt pyrkiä Ouluun opiskelemaan maantiedettä. Ei se minua juuri kiinnostanut, mutta morsmaikkuni sisko ja hänen miehensä olivat mantsan laitoksella opiskelijoina ja houkuttelivat minut sinne. Kuulemma pääsee melko helposti sisään. Lisämausteena ja houkuttimena oli, että morsiamen siskon mies oli laitoksella assistenttina ja tiesi kertoa, että pääsykokeissa on kysytty lähes samoja kysymyksiä useina vuosina peräkkäin. Hän jopa toimitti edellisen vuoden kysymykset minulle. Nyt voin tämän kertoa, sillä rikos (jos se sitä oli) on vanhentunut. Santsarina olikin mukavasti aikaa päntätä pääsykokeisiin ja lopulta pänttääminen tuotti tulosta eli pääsin opiskelemaan.

Intin aamukampa hupeni ja kotiuttamiseen ei ollut enää monta viikkoa. Tässä kohtaa käytin oveluutta päästäkseni aikaisemmin pois. Olimme siis tulleet takaisin Kajaaniin alkuperäiseen yksikköön. Kävelin rykmentin tuliasemapatterin komentajan luokse ja kerroin hänelle, että olen menossa opiskelemaan Ouluun ja opinnot alkavat niihin aikoihin kun pääsisin täältä muiden mukana pois. Minulle ei ole vielä järjestynyt asuntoa ja monta asiaa olisi hoidettavana, ennen kuin opinnot kohdallani pääsevät käyntiin (nyyh!). Tämähän ei ollut totta, sillä asunto ja kaikki muu oli järjestyksessä! Tiesin patterin komentajan tuntevan jollain lailla isäni ja oletin sen vaikuttavan hänen päätökseensä. Oletus oli oikea. Kotiutus tapahtui 9.9.2015 eli taisi olla ainakin viikon verran ennenaikaisesti. Yliopiston kirjoihin minut merkittiin 15.10. Voitte kuvitella muitten kasarmille vielä jäävien ilmeet, kun kerroin erivapaudestani! Täytyy vielä mainita, että minulla ei ollut siviilivaatteita, mutta sain ne aiemmin mainitsemaltani Jaakko Tepon veljeltä (jolle ne tuotiin hänen pyynnöstään. Peltosalmelta ei ole kovin pitkä matka Kajaaniin). Vaatteet olivat monta numeroa liian isot, mutta eipä se haitannut tässä vaiheessa. Toimitin vaatteet takaisin jonkin ajan kuluttua.

Olisihan niitä inttitarinoita lisääkin, mutta enpä taida kertoa kuin muutaman enää. Santsarina ollessani vein jälleen yhden kerran oppilaat Hiukkavaaraan ampumaharjoituksiin. Matkaa oli jotain viiden ja kymmenen kilometrin väliltä. Menimme polkupyörällä aseet olalla. Harjoitukset kestivät aikansa ja sen jälkeen pyöräilimme takaisin kasarmille. Sinne saavuttuamme eräs alikessu kysyi, missä minun kiväärini on. Oho, hupsista... apua! Tästä jos kärähdän, palavat varmasti useat viikonloppuvapaat. Ja jos asetta ei löydy, tapahtuu jotain vielä pahempaa! Ei muuta kuin takaisin Hiukkavaaraan, vauhdilla, jolla olisi pärjännyt Ranskan ympäriajoissa. Onneksi Ukkopekka löytyi paikasta, jossa muistelin sen viimeksi nähneeni, sievästi puuta vasten nojallaan! Takaisin tullessakaan ei ollut syytä hidastella, jotta poissaolooni ei kukaan ehtisi kiinnittää huomiota. Loppu hyvin, kaikki hyvin, paitsi että keuhkot ja jalkalihakset huusivat... no, tiedätte mitä!

Toinen muistelo liittyy lämpöaaltoon, joka yllätti vapun aikaan -75. Viikonloppuloma koitti - pitkähkö vapaa olikin, sillä vappuaatto oli keskiviikkona ja takaisinpaluu oli vasta seuraavana maanantaiaamuna. Lämpötila oli noussut lähelle kahtakymmentä astetta ja ajattelin omasta mielestäni järkevästi, että paksu talvimantteli olisi aivan liikaa. Niinpä taitoin sen siististi käsivarrelle ja astelin yksiköstä kohti vapautta. Reitti kulki kasramin poikki ja sieltä hautausmaan kautta oikoreittiä ylioppilaskylä Välkkylään. Olin jo melkein varsukunta-alueen reunalla, kun vastaan käveli majuri, jota tietysti tervehdin asianmukaisesti. Hänpä pysäytti minut ja alkoi ripittämään: "eikö oppilas ole tietoinen, että ei ole annettu määräystä siirtyä kesävarusteisiin? Määräystä ei koskaan anneta ennen toukokuuta!" No enpä tiennyt eli en ollut ajatellut koko asiaa. Koska terveellä järjellä ei ole aina näissä piireissä sijaa, sain tuntea kaamean virheeni nahoissani. Onneksi lomat eivät palaneet, mutta minun tuli viipymättä lomalta palattuani ilmoittautua yksikön komentajalle, jolle ko. majuri on siihen mennessä kertonut tämän tapauksen yksityiskohdat. Koitti maanantai ja melko normaalissa tilanteessa, kun oli kokoonnuttu oppilaiden kanssa käytävälle riveihin, komensi yksikön komentaja minut esiin. Siinä hän sitten kaikkien kuullen kertoi tapahtuneesta "rikoksesta" ja nuhteli minut huolella. Minua tietysti suututti - ei niinkään tekemäni rike - vaan tapa, jolla minut nolattiin. Selvisin kuitenkin pelkällä ankaralla puhuttelulla (olikohan sukutaustasta apua taas?) ja onneksi kaikki santsarit ja oppilaat olivat puolellani eikä asiasta sen koommin puhuttu.

Armeija ei ollut ikimuistoista aikaa ainakaan kovin positiivisessa mielessä. Ei se mikään miesten koulu ollut, vaan monessa kohtaa keskenkasvuisten, jopa sadististen alikessujen ja ylempienkin temmellyskenttä. Ei jäänyt ikävä, enkä todellakaan missään vaiheessa aikonut alkaa teit isäin astumaan! Isäni ei juuri kommentoinut ratkaisujani, hän osoittautui hyvinkin ei-militantiksi rauhan aatteen kannattajaksi. Hänellä oli aikanaan omat syyt ryhtyä alalle ja ne eivät olleet sotaintoilua, ryssävihaa tai muuta sellaista, jollaisiksi kapiaiset usein automaattisesti mielletään.

Osa 2. Sivari

Ei mennyt monta vuotta, kun aloin ajatella sodan ja rauhan kysymyksiä vakavasti. Olin ollut jollain lailla tietoinen, että varusmiespalvelukselle on myös vaihtoehtoinen tapa, siviilipalvelus eli sivari. Tietysti oli myös totaalikieltäytyminen ja aseeton palvelus, mutta näitä tai edes sivaria en ennen inttiin menemistä rohjennut tosissani ajatella. Ei minulla ollut edes ketään kaveria, jolla olisi siitä ollut kokemusta. Lähinnähän sivareista puhuttiin maanpettureina, käpykaartilaisina jne. antaen näin ymmärtää, että sivari ei kuuluisi maanpuolustukseen lainkaan. Näinhän asia ei ole, vaan siviilipalvelus on Suomen perustuslain 127 §:n tarkoittama vaihtoehto varusmiespalvelukselle. Siviilipalveluksen voi suorittaa kuka tahansa niin haluava asevelvollinen henkilö, jonka vakaumus estää varusmiespalveluksen suorittamisen. Näin siis sanoo laki. Tosi paikan tullen, eli sota- tai muussa kriisitilanteessa sivarit määrätään aseettomiin tehtäviin, kuten opetus-, huolto- ym. tehtäviin, joita sodan aikana on myös tehtävä. Yhteiskunnan toimintojen pyörittäminen ei voi jäädä pelkästään naisten ja sotajoukkoihin sopimattomien miesten varaan - yhtään naisten panosta väheksymättä (esim. lotat).

Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätin kieltäytyä aseeellisesta ja aseettomasta palveluksesta puolustusvoimissa eli ryhtyä sivariksi. Perehdyin aiheeseen kunnolla hankkimalla asiaa käsitteleviä julkaisuja ja lukemalla artikkeleita Kopioin lukuisia lehtiartikkeleita vihkoon (kts. kuvat). (Tätä kirjoittaessa on televisiossa ja areenassa tähän astisista kattavin dokumentti Arndt Pekurisesta, Suomen ensimmäisestä tunnetusta aseistakieltäytyjästä, joka piti vakaumuksensa loppuun, eli teloitukseensa asti). Otin siis selvää, kuinka kieltäytyä armeijan jälkeen asepalveluksesta ja saada sivarin paperit. Tuolloin, 70-luvun loppupuolella ja vielä 80-luvullakin siihen ei ollut muuta reittiä kuin odottaa kertausharjoituskutsua, josta sitten kieltäytyy. Vasta siitä prosessi lähtee sitten rullaamaan.

Mistä lie johtui, että vasta vuonna 1985 sain ensimmäisen kertausharjoituskutsun. Ikäluokkani kaverit olivat kaikki jo olleet kertausharjoituksissa, jotkut useamman kerran. Noh, kuitenkin nyt sitten ilmoitin kieltäytyväni asepalveluksesta ja kirjoitin huolellisesti pohditun selvityksen kieltäytymiseni perusteista ja siitä alkoi kirjeenvaihto sotilaspiirin esikunnan (asevelvollisuusasiaintoimiston) kanssa. Aikaa meni melkein kaksi vuotta, ennen kuin alkoi tapahtua jotain konkreettista. Sain helmikuussa 1987 kirjeen, jossa kerrottiin, että lähettämääni aseistakieltäytymisilmoitusta "ei oltu ehditty käsitellä ennen aseettomasta palveluksesta ja siviilipalveluksesta annetun lain voimaantuloa 1.1.1987" Lainausmerkit siksi, että todellinen syy viivyttelyyn oli kai joku muu. Uuden lain mukaan asiani käsittely siirtyy sotilaspiirin päällikön ratkaistavaksi.

Menin sitten sovittuna ajankohtana "kuulusteluun", joka oli käsittääkseni samankaltainen kuin se oli ollut iät ajat. Tiukkoja kysymyksiä vakaumuksesta jne. ja maaliskuussa 1987 sain sitten päätöksen, jonka mukaan minut määrätään suorittamaan asevelvollisuus siviilipalveluksena. Tokihan tämä tarkoitti ja tarkoittaa tilannetta rauhan aikana, mutta tuskin ketään enää teloitetaan sen takia, että ei suostu tappamaan. Sittenpä tuli seuraavana kesänä kutsu sivarien kertausharjoituksiin. En ihan tarkkaan muista, mutta jollakin työhön tai muuhun tärkeään liittyvällä syillä kieltäydyin tästäkin (minulla on runsaasti dokumentteja tästäkin aihepiiristä, mutta juuri tähän liittyen ei löydy mitään). Sittenpä ei enää kutsuja ole tullut. En siis ole ollut yksissäkään kertausharjoituksissa missään instanssissa, mutta en pahoittele sitä yhtään.

Sanonpahan vaan, että vakaumus on pysynyt samana edelleen. Ihailen itseäni kaikesta sen aikaisesta paneutumisestani siviilipalvelus- ja rauhantyöasioihin (kuvissa . Liityin mm. SoRa:an (Sotareserviläisestä Rauhanrakentajaksi ry.). Tänä päivänä ilmeisesti sivariksi pääsee pelkällä omalla ilmoituksella (rasti ruutuun) ilman kuulusteluja ja seikkaperäisiä selvityksiä vakaumuksesta. Varmaankin armeijan olosuhteet, simputtaminen ym. ovat nyt paremmalla tolalla kuin minun aikanani, mutta loppujen lopuksi ne eivät olleet ratkaisevia asioita, kun omantunnon ääni alkoi ensin kuiskutellen ja lopulta kuuluvammin puhutella sisintäni.