Minun mottoni

Ralli se on minun rattoni ja molli se on minun mottoni... no ei ehkä niinkään, kunhan keksin jonkinlaisen aloituksen seuraavaan aiheeseen, joka on: minun mottoni. Yleisesti motoksi kai kutsutaan ajatusta tai lausetta (tunnuslause, lentävä lause jne.), jonka voi kokea jollakin erityisellä tavalla omakseen ja jolla ihminen haluaa kertoa itsestään lyhyesti jonkin ominaispiirteen.

Ensimmäinen tällainen lausahdus tarttui mukaani 80-luvun lopulla Kauko Röyhkän tuolloin ilmestyneen kahdeksannen levyn nimestä "Mielummin vanha kuin aikuinen" (liekö Oulun murretta `mieluummin` yhdellä u:lla kirjoitettuna?) Tuon lauseen voi ymmärtää varmaan monella tavalla, mutta minulle se merkitsi silloin - ja merkitsee edelleen sitä, että iän ei tarvitse olla este asioille, joita haluaa toteuttaa ("ikä on vain numero") ja jos hyvältä tuntuu, voi olla halutessaan olla vaikka "laiska ja tyhmä ja saamaton, kuten Zen Cafen laulussa (ilmeisesti) isä moittii jälkikasvuaan. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vahvemmin "mieluummin vanha kuin aikuinen" on tullut merkitykselliseksi ja muodostunut yhdeksi motokseni. Tässä elämänvaiheessa eli ehtoopuolella kun ei ole oikeastaan vastuussa muista kuin itsestään eikä tarvitse kenellekään selittää mitään saati olla tilivelvollinen, on sikäli upeassa tilanteessa, että voi hyvin vapaasti toteuttaa itseään ja ambitioitaan. On moniakin asioita, joita ei nuorena osannut, ei ollut mahdollisuutta tai ei vain tajunnut tehdä, koska oli niin paljon muutakin, kuten opiskelut, työ- ja perhe-elämä jne. Joihinkin asioihin ei ollut myöskään taloudellisia edellytyksiä. Omasta mielestäni olen osannut tarpeen vaatiessa olla kaikin puolin kunnollinen ja asiallinen aikuinen, mutta nykyään on paljonkin houkutuksia olla vähät välittämättä aikuisuuteen ikään kuin kuin itsestään selvästi kuuluvista asioista ja toimia epäaikuismaisemmin ja rennommin. "Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kun Ellun kanat" (vänrikki Koskela, Tuntematon sotilas).

Motto numero 2: "Mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta". Tämän lausahduksen bongasin Arto Nybergin ohjelmasta ja se kuuluu ultrajuoksija Kati Ahokkaalle. Sekin on vähän hämärä ja moniselitteinen, mutta kolahti minulle oitis! Siinä on samalla kertaa jotain koomista sekä jänniä mielleyhtymiä herättävää. Kuun kurkottelu on ihan ok, mutta mitä se itse kullekin tarkoittaa ja mistä lähtökohdasta kurkotetaan? Yleensä kai tavoitellaan jotain, joka on enemmän kuin keskinkertaista, oli se sitten julkisuutta, mainetta, voittoja jne. Mutta voi myös tulla siihen johtopäätökseen, että se riittää, miten asiat ovat eikä tarvitse yrittää enempää. "Voi kun riittäis pieni taivas" -laulussaan Dave Lindholm laulaa, kuinka "Illan kaunein lapsi kiittää aurinkoo silmistään, kissaa leikistä, äitiä maidostaan. Hänelle riittää pieni taivas."

Kolmas motto tuli silmieni eteen Aamulehden kolumnista, jonka kirjoitti Ilari Leppäniemi 2021 keväällä. Kolumnissa hän kirjoitti tokiolaisesta Shoji Morimotosta. "Morimoto on 37-vuotias yliopiston käynyt mies, joka on saavuttanut Japanissa julkisuutta erikoisella työllään: Morimoto vuokraa itseään muille ihmisille seuralaiseksi, joka ei tee mitään. Asiakkaan kanssa kommunikoidessaan Morimoto ei tsemppaa, kehu tai ota kantaa. Hän on, hän kuuntelee, ja täyttää ilmatilaa satunnaisilla "todellako?" ja "vai niin" -fraaseilla. Tämä on oleellista - reagoimattomuus ja kaiken nielevä neutraalius ovat hänen valttejaan." Tästä tokiolaismiehen tarinasta Leppäniemelle tuli mieleen yksi elämän suurista viisauksista (hänen mukaansa): "Ketään ei kiinnosta kovinkaan paljon, mitä minä teen". Leppäniemi kirjoittaa: " Viisaus kuulostaa kyyniseltä mutta on vapauttava. Monen huolen ja murheen lähde on pelko siitä, miltä minun virheeni ja keskinkertaisuuteni näyttävät muiden silmissä. Vastaus: ohikiitäviltä vilauksilta, jos siltäkään. Sama pätee minun onnistumisiini. Sinun myös. Muut huomaavat ne, nyökkäävät, kenties hetken iloitsevatkin, mutta palaavat aina lopulta pohtimaan omia asioitaan."

Siinä se tuli sitten se merkittävin motto: "Ketään ei kiinnosta kovinkaan paljon, mitä minä teen." Tämän viisauden tajuttuani ymmärsin välittömästi jotain olennaista esimerkiksi facebook-päivitysten anatomiasta. Onhan sitä tullut joskus ihmeteltyä, miksi juuri kukaan ei tykkää saati kommentoi jotain päivitystä, jonka olen lähes sydänverta vuodattaen kirjoittanut höystäen vielä kuvilla/ videoilla olettaen, että kaikki vähän yli sata kaveriani osoittavat pitävänsä jutustani ja vieläpä vuolaasti sitä kommentoivat. Ihmetystä on lisännyt se, että sellaiset tavanomaiset ja kivat kukka-, koira-, lapsenlapsi- yms. kuvat ja jutut aiheuttavat huomattavasti enemmän reaktioita (tosin ei minulla ole lapsenlapsia eikä koiraa). Onko muille tuttua, vai ajattelenko oudosti/ liikaa? No, joka tapauksessa se on nyt loppu - ei erilaisten päivitysten tekeminen vaan se, että kuvittelisin kenenkään olevan oikeasti kiinnostunut siitä, mitä minä teen! Leppäniemi toteaa, että lausahdus kuulostaa kyyniseltä, mutta myös vapauttavalta. Näinhän se on. Jokainen elää omaa elämäänsä ja seurailee esim. facebookia omalla tavallaan ja minä olen siellä vain yksi pieni pisara enkä juuri kenellekään erityisen kiinnostava seurattava. Sama asia pätee toisinkin päin eli tunnustan auliisti, etten kovinkaan usein jaksa tai viitsi muuten vaan tykkäillä kavereiden päivityksistä tai kommentoida niitä, koska ne eivät kosketa millään tavalla. Riippuu ihan tilanteesta, miten reagoin, mutta periaatteessa haluan reagoinnilla vähintään muistuttaa olevani läsnä jollakin tavalla. Olen myös alkanut pohtia, miksi pidän facebookin kaverilistallani ihmisiä, jotka eivät kommunikoi siellä kanssani millään lailla. Toisaalta, miksi joku pyytää minut kaveriksi? Siksikö, että omaa statusta nostaa mahdollisimman suuri kaverimäärä? On selvästi niitäkin, jotka käyttävät facebookia mainosalustanaan eli markkinoivat omaa "tuotettaan". Se on kaksipiippuinen juttu, sillä mielelläni näkisin vastavuoroisuutta tämän kaverin kanssa eli voin kyllä tykkäillä uusista levyistä ym,, mutta jos ko. kaveri ei koskaan reagoi minun juttuihini miillään lailla, koen olevani hänelle lähinnä vain väline ja sellainen tuntuu kiusalliseslta ja epäreilulta. Erikseen ovat tietysti artistiprofiilit ja vastaavat, jotka eivät niinkään perustu kaveruuteen. Termi sosiaalinen media onkin tuntunut ristiriitaiselta, sillä oman kokemuksen perusteella se on useimmiten kaikkea muuta kuin sosiaalinen eli vuorovaikutteinen väline... tästä aiheesta voisi jatkaa pitempäänkin, mutta sitten mennään sivuraiteelle varsinaisesta aiheesta, joka käsittelee mottoja.