Nimikö enne?
Ihmisen yksi tärkeimmistä identiteetin osasista on hänen nimensä. Sukunimeään tai etunimeään ei alkuvaiheessa voi itse valita, mutta jos vanhemmat ovat onnistuneet nimen valinnassa, ei ole mitään ongelmaa eikä asiaa tarvitse lainkaan miettiä. Jos on useampi etunimi, voi sen itsestäänselvän ensimmäisen sijaan alkaa - tai muut alkavat - käyttää toista, kolmatta jne. nimeä, tai vaikka lempinimeä. Sitten aikuisiässä, jos ei vain ole sinut nimensä kanssa, voi sen tiettyjen sääntöjen puitteissa muuttaa. Jossain vaiheessa nimi vakiintuu ja ihminen alkaa kantaa nimeään jos ei aina niin ylpeästi niin kuitenkin hyväksyen sen.
Mitähän minun vanhempani miettivät minulle nimeä valitessaan? Sen olen kuullut, että mitään erikoista nimeä ei haluttu antaa, jotta ei joutuisi sen takia kiusatuksi. Kuitenkin kävi niin, että etunimeni sattuu olemaan etunimenä myös eräällä suomalaisella sarjakuvahahmolla, joka alkoi kaksi vuotta ennen syntymääni esiintyä elokuvissa. Hahmo oli hieman tyhmä ja hyväuskoinen, vaikkakin hyväsydäminen ja avulias. Kaikki, jotka hahmon tunnistavat ja muistavat, ymmärtävät, että siinä olisi ollut kiusaamisen lähtökohtaa kerrakseen. Mutta ei minua nimen takia kiusattu, mikä saattoi johtua siitä, että samannimisiä poikia oli siihen aikaan paljon eli jonkinlainen muotinimi oli kyseessä. Melkein joka toisella pojalla nimeni oli joko yhdysviivalla tai ilman sitä toisena nimenä. En ollut siis Pekkaa pahempi!
Minun toinen nimeni on Tapani ja muutaman kerran yritin saada siitä kutsumanimeni - onnistumatta. Muutimme Espoon Olarista Kuopioon vuonna 1963. Olin ehtinyt käydä Olarin kansakoulua puolitoista vuotta ja paras kaverini oli Sakari (Lassila, pankinjohtajan poika). Parhaasta kaverista eroaminen tuntui niin riipaisevalta, että sanoin isälle ja äidille, että minä olen siellä Kuopiossa sitten Sakari! Ei tämäkään onnistunut. Muuttamisen traumaattisuutta lisäsi kaikenkukkuraksi se, kun isäni (joka on Kuopiossa syntynyt) alkoi huastella savvoo, hiljoo ja kovvoo. En ymmärtänyt puheesta mitään, joten ankeissa tunnelmissa Kuopioon saavuttiin. Siitä ei nyt tässä yhteydessä sen enempää, sillä nimistä on puhe.
Hyppään ajassa eteenpäin aina 2000-luvulle, jolloin toimin luokanopettajana Kuopiossa (olihan siinä välillä tullut asuttua niin Oulussa kuin Helsingissäkin). Kerran eräällä jonkun yläluokan äidinkielen tunnilla otin ohjelmaan anagrammien tekemisen. Siinähän tehdään sanan-, sanojen tai lauseenmuunnos ryhmittelemällä ne uudestaan (esim. vaali → laiva). Jokaista kirjainta saa käyttää vain saman verran kuin alkuperäisessä tekstissä. Silloin ei ollut (en ainakaan tiennyt että olisi) internetin anagrammikoneita, jotka antavat hetkessä lukuisia vaihtoehtoja. Yleensä hyväksytään muunnokset, joissa on eri tavalla välilyöntejä kuin alkuperäisessä sanayhdistelmässä. Etu- ja sukunimien kirjaimet voivat siten muodostaa vaikka vain yhden uuden sanan tai useampia. Esim. Sananmuunnos → sanonnan sumu.
Nyt tulee tämän tarinan kohokohta! Minäkin rustailin paperilla erilaisia versioita omasta nimestäni, enkä oikein mitään kunnollista saanut syntymään. Kunnes sitten, aivan sattumalta kirjaimista muodostui sana karttakeppi. Mikä täydellinen anagrammi! Täydellinen tietysti siksi, että olin opettaja, mihin ammattiin en vielä lukioaikana enkä monta vuotta sen jälkeenkään ollut halunnut suin surminkaan ryhtyä. Olin lähemmäs kolmekymppinen kokiessani lähes valaistuksen siitä, että kutsumustehtäväni on opettajan työ. Mielenkiintoiseksi, suorastaan mystiseksi koko asian tekee se, että vuorenvarmasti isä ja äiti eivät ole mitään anagrammeja ajatelleet minulle nimeä antaessaan. Joku voisi tällaisen asian äärellä olla vähintäänkin kohtalon- ellei jopa johdatususkovainen. Minä en, mutta onhan tämä aikamoinen sattuma, vai mitä! Tuota karttakeppiä ei muuten anagrammikonekaan tänä päivänä tarjoa, keppi kartta/ kartat on lähinnä sitä. Tähän vielä sen verran lisää hämmennystä, että toinen nimeni Tapani muuntuu sanaksi ipanat, mikä viittaa työhöni lasten parissa. Karttakeppi, ipanat.
Nimi voi omakohtaisen kokemuksen perusteella olla enne, vaikka se paljastuisi vasta jälkeenpäin ja vaikka siistä ei olisi aikaisemmin mitään aavistusta! Tutkimattomat ovat sattuman tiet (oikut).